Video jutun lopussa.
Tuskin olen ainoa kalamies, joka selailee edelliskesän reissujen kuvat ja videot useampaan kertaan talven aikana. Lähestyvän avovesikauden nostamaa poltetta ei vähennä yhtään se, että kovalevyltä katsottuna kalareissut saavat vielä hitusen kirkkaamman kultareunuksen. Ne usean tunnin turhauttavat tyhjän heittämiset kutistuvat minuutteihin, tihkusade vaihtuu aurinkoon, ja se viimeisen spotin karvas karkuutuskin muistuu puolen vuoden jälkeen jo ainakin pari–kolme kiloa raskaampana.
Yksi viime kesän mukavimmista päiväreissuista suuntautui muutaman kilometrin päässä Kuhmon kesämökiltämme sijaitsevalle metsäjoelle. En ollut koskaan kalastanut siellä – ja tuskin oli kukaan muukaan, ainakaan pitkään aikaan – ja mehustelin mielessäni löytäväni syrjäiseltä pikkujoelta oman salaisen ahvenpaikkani. Mukaan nappasin kevyen haspelisetin, rasiallisen lippoja ja pikkuvaappuja, GoPron ja hyttysmyrkyn. Suunnitelmani oli tutkia noin kilometrin mittainen joki koko matkaltaan edeten yläjuoksulta alaspäin.
Rantavedessä mulahteli siihen malliin, että liikkeellä oli muitakin kuin raitapaitoja, joten sidoin perukkeen siiman jatkeeksi. Hyvä niin, sillä muutaman heiton jälkeen ensimmäinen hauki imaisi mustan Meppsin kitaansa. Puikkarikokoa, mutta lyhyellä ahvenvavalla tällaisenkin tärppi tuntui mukavasti. Etenin alavirtaan ja pysähdyin tasaisin välein heittämään muutaman kerran. Joki tiivistyi välillä puromaiseksi ja alaspäin pääsi harppomaan kiviä pitkin. Oli kesän aurinkoisin viikko, mutta sääsket huolehtivat siitä, etten päässyt takin läpi liikaa ruskettumaan.
Ahvenista ei ollut tietoakaan, sen sijaan lastentarhakoon luupäitä syöksähteli lipan perään tämän tästä.
Ensimmäisen kolmen vartin aikana useampi kävi ihmettelemässä pinnan yläpuolista maailmaa. Epäonnisin hotkaisi koukut kiduksiin asti, joten suolistin sen reppuun. Olisi ainakin jotain pannulle, jos kyrmyniskat pysyisivät piilossa. Ei tuubien narraamisessakaan mitään vikaa ollut, päinvastoin. Vauhdilla lippaan iskevät jokituubit tarjosivat mitä viihdyttävintä kalastusta! Harmikseni popperit olivat jääneet matkasta, sillä virkeät hauet olisivat varmasti tarjonneet näyttäviä pintatärppejä.
Joen hiljalleen syventyessä myös tärpit muuttuivat painavammiksi. Eräästä mutkasta haavitin jo vähän pulskemman vihernieriän. Kymmenkunta minuuttia ja taas saman kokoluokan tärppi. Huomasin kyseessä olevan sama kala, jonka olin käyttänyt haavissa vain hetki aiemmin, sillä epämuodostuma kiduskaaressa oli selkeästi tunnistettava. Tulipa taas todistettua, että siististi vapautettuna hauki ei jää nuolemaan haavojaan pitkäksi aikaa.
Luupäät eivät olleet nirsolla päällä, ja ensimmäinen heitto uudessa spotissa tuotti melkeinpä poikkeuksetta tärpin.
Kierrätin silti lippoja ahkerasti ahvenvärin löytymisen toivossa. Turhaan. Lähes kymmenkunta haukea oli käynyt ottamassa huulilävistyksen ennen kuin ensimmäinen raitapaita lopulta rimpuili siiman päässä. Vaaksanmittaisesta ei kummoisia fileitä veistelisi, joten kala sai vapautensa takaisin.
Ennen kuin joki laski järveen se muodosti parin metrin syvyisen poteron. Ensimmäisen kerran lippa sai uida sen yli koskematta, mutta toisella heitolla monttuvahti paljasti itsensä pärskäyttämällä välkehtivän helyn perässä. Muutama kammen pyöräytys ja uusi isku – tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Tonninen kela tirisi iloisesti päivän isoimman sahatessa siksakkia pienessä poolissa. Pahimmat höyryt päästettyään sain luupään ujutettua haaviin. Silmämitalla lähemmäs 80-senttinen pikkujoen nestori jäi myös reissun viimeiseksi kalaksi.
