Soutuveneilyä ja suurkaloja Kuhmon Tervareitillä

Olimme siskoni kanssa sopineet kesälle jonkinlaisesta eräreissusta. Ainoa molemmille sopiva viikonloppu osui heinäkuun puoleen väliin, mutta muilta osin sain vapaat kädet retken suunnitteluun. Sääennuste lupaili hellerajan paukkuvan, joten hikoileminen rinkan kanssa ei napannut. Mutustelin ajatusta yhden yön soutuvenereissusta Kuhmon Tervareitillä, olimmehan muutenkin menossa mökillemme Kainuuseen. Kevyen paatin saisi kätevästi peräkärryyn eikä pakkaamisessakaan tarvitsisi viilata grammoja. Samalla tulisi testattua, miten soutuvene soveltuu retkeilykulkuvälineeksi.

Änättikoskelta Lentiirajoelle

Tervareitin päähaara alkaa itärajan tuntumasta Änättijärveltä ja jatkuu järvien ja jokien ketjuna Kuhmon kautta aina Ouluun saakka. Oma ukkimme ja isoukkimmekin soutivat aikanaan tervaa Kajaaniin ja Ouluun, paluulastissa tuotiin suolaa ja sokeria.

Vaikka kyydissämme oli nyt vain kahden hengen retkivermeet ja kylmälaukullinen evästä, meille riittäisi tällä kertaa lyhyempikin rutistus. Aloituspaikaksi valikoitui Änättikosken laskupiste Lentiirajärvellä, mihin saimme veneinemme kyydin. Soutelisimme kahden seuraavan päivän aikana rauhalliseen tahtiin Lentiirajokivartta pitkin päätyen lopulta Iivantiirajärvellä sijaitsevalle mökillemme. Soudettavaa kertyisi reilu parikymmentä kilometriä.

Olimme puolitosissamme jännittäneet, pysyykö vene pinnalla naurettavan tavara- ja ruokamäärämme alla, mutta hyvin näytti paatti kelluvan. Tilaa jäi vielä kalasaaville, joka oli tarkoitus täyttää iltapalalla matkan aikana. Aurinkorasvat pintaan, uistimet vetoon ja matkaan!

Lähes tyvenessä uisteluvauhtia soutaminen kävi täydellä kuormallakin vaivattomasti, ja hikipisarat kohosivat otsalle lähinnä porottavan auringon vuoksi. Pysähdyimme lounasleiville Selkäsaareen, mistä näkyikin jo Lentiirajoen lähtöpiste.

Säynefileitä ja riippumattoilua

Kala söi huonosti, ja illallinen näytti jäävän varsin perunapitoiseksi. Henriikan ottaessa lounastorkkuja veneen perässä kelailin vihdoin reissun ensimmäiset raitapaidat veneeseen. Myös hauki kävi pyörähtämässä haavissa, mutta luotin ahvensaldomme karttuvan riittävästi iltaan mennessä ja laskin vihernieriän takaisin.

Ukkoskuuro ohitti meidät kauempaa ja nosti illaksi vastatuulen. Pysähdyimme suojaisaan lumpeikkolahteen kartuttamaan kalasaalista tuulen tyyntymistä odotellessa. Muutamia pannuahvenia nappailikin lippoihin keskikoon pysyessä kuitenkin maltillisena. Ahventen kelaamisen lomassa haavitin myös ison kullanhohtoisen särkikalan, joka pikaisen tarkistuksen jälkeen varmistui elämäni ensimmäiseksi säyneeksi. Wikipedia kertoi sen olevan kelvollinen ruokakala, joten 1,3-kiloinen suomukylki pääsisi vahvistamaan illallispöytäämme.

Illansuussa saavuimme Lentiirajoen loppupäässä sijaitsevalle Rytäniemen laavulle. Veistelin kalat fileiksi Henriikan noukkiessa kuksallisen mustikoita jälkiruokaletuille. Yön puolelle venähtäneen illallisen jälkeen sujahdimme riippumattoihin.

Ahvenennätykset koetuksella

Heräsimme molemmat aamuyöstä potkimaan pois hikisen makuupussin. Jatkoimme unia vielä pitkälle aamuun, kunnes hyttysverkkoon törmäilevien inisijöiden konsertti pakotti kuoriutumaan riippumatoista. Aamu-uinnin ja tuhtien aamiasleipien virkistäminä jatkoimme matkaa. Reitti kapeni heti laavulta lähdettäessä loivavirtaiseksi Patovirraksi, joka laski samannimiseen järveen. Tulva-aikaan virta on lähes koskimainen, mutta nyt sen olisi voinut soutaa helposti ylävirtaankin.

Muutaman kilometrin soutelun jälkeen pysähdyimme kaislikkorantaan heittelemään. Pikkuvaaput olivat vetäneet koko aamupäivän pelkkää heinää, ja kalatili näytti vielä pyöreää nollaa. Päivän ensimmäinen tärppi tuli Henriikan kirkkaan punaiseen Meppsiin. Pirteäksi kesähaueksi epäilemäni kala riuhtoi siimaa puolelta toiselle, kunnes sukelsi veneen vierestä paljastaen raidallisen kylkensä. Se olikin ahven! Nappasin haavin pikaisesti kouraan ja kaapaisin valtavan eväkkään veneen laidan paremmalle puolelle.

Paino lähenteli varmasti kiloa, ehkä enemmänkin. Onneksi mittalaitteet tulivat matkaan, eikä tarvinnut jäädä mutun varaan: 47 senttiä ja 1,27 kiloa! Henriikan ahvenennätys — jos sellaista nyt varsinaisesti olikaan — parani kertaheitolla reippaalla kilolla. Suurimman riemun tuntui saavan aikaan kuitenkin se, että kerroin lukemien päihittävän myös oman ahvenennätykseni.

Jatkoimme lumpeikon heittelemistä, mutta muita raitatakkisia ei tuntunut olevan liikkeellä, joten vaihdomme paikkaa. Parin pienemmän ahventärpin jälkeen jigivapani niiaasi kunnolla. Haukimainen sivusyöksy oli taas pelkkää hämäystä, ja haavissa pärski pian jo toinen suurahven tunnin sisään! Kiduksiin asti jigin hotkaissut 41-senttinen jäi kilon rajasta harmittavat muutaman kymmentä grammaa.

Loppumatkasta tuuli kääntyi myötäiseksi, ja rantamaisema vaihtui odotettua nopeammin. Olimme suunnitelleet pitävämme reissun viimeisen ruokatauon Iivantiirajärven suussa sijaitsevassa Ränkän saaressa, jossa on laavun lisäksi vanha uittokämppä. Päätimme kuitenkin jatkaa pysähtymättä ja kevensimme kylmälaukun sisältöä lennosta. Ehtisimme Iivantiirajärvellä sijaitsevalle mökillemme vielä hyvissä ajoin ahvenen paistoon ja saunan lämmitykseen.