Olen kesäihminen. Siksi tervehdin syksyn saapumista ristiriitaisin tuntein, se kun varastaa kesän joka vuosi aivan liian aikaisin. Mutta jos tämän sivuuttaa, syksy on mitä parhainta aikaa nauttia luonnosta ja eräilystä. Ainakin niin kauan kuin vedet ovat vielä inhimillisen lämpöisiä kylmänkankeiden eväkkäiden porskutella vieheideni perään.
Isäni ja velipoikani huristelivat viikonlopuksi mökillemme Kuhmoon metsäkanalintupyyntiin, joten liftasin Kuopiosta kyytiin. Olen itsekin jokunen vuosi takaperin – pitkälti sukulaismiesten painostuksesta – hikoillut itselleni metsästyskortin. Liityn mielelläni mukaan syksyisille jahtireissuille, mutta toistaiseksi olen itse ampunut vain kamerallani. Ja koska jokainen kalastaja tietää syksyn tarjoavan oivan mahdollisuuden hivuttaa hauki- ja ahvenennätyksiä uusille mitoille, jää metsäreissut usein uistinten nakkelemisen jalkoihin.
Näin syksyisin perheemme eräilevä miesväki jakautuukin kahteen leiriin. Veljeni ja isäni jynssäillessä haulikon piippuja minä survon uistinrasioita reppuun. Makkarapaketit ja termarit löytyvät kuitenkin molempien porukoiden kantamuksista, ja pienellä reittiviilauksella päädymme vieläpä samalle nuotiolle nakkia käristämään.
Lauantaipäivä oli pyhitetty eräilylle, ja sovimme lounaspaikaksi metsälammen, joka jäisi metsämiesten reitin varrelle. Itse tallustelin lammelle jo etukäteen viilenneiden vesien innostamien ahvenmöllyköiden toivossa.
Lammen tutkiminen jäi tällä kertaa kuitenkin lyhyeen onnistuttuani jotenkin lyhentämään vapaani kolmekymmentäsenttiä jo muutaman heiton jälkeen. Vaihdoin suosiolla katkenneen hiilikuitukeppini kameraan ja käppäilin loppupäivän teeren kyttäilijöiden vanavedessä fiilistellen ja kuvaillen ruskan värjäämää maisemaa.
Onneksi mukavan kuulaat syyskelit jatkuvat Kainuun leveyspiireillä ainakin muutaman viikon eikä mökki- tai kalastuskautta tarvinnut vielä laittaa pakettiin.
