Kalassa Lentuankoskella – Ei se saalis, vaan ne hyvät eväät

Uskollisen Nissan Micrani päristellessä Lentuankosken hiekkatietä Roosaliina kertaili koskikalastuksen perusteesejä ja pahoitteli jo valmiiksi uistimia, jotka tulisi jäämään pohjaan. Hyvityksenä hän aikoi paistaa laavulla kasan lettuja, joten lupasin katsoa toilailut sormien läpi. Sisarusreissu koskelle oli selvästi muodostumassa perinteeksi, sillä teimmehän samanmoisen täsmäiskun myös viime kesänä – silloin kohteena olivat Nivan kosket.

Kuhmon Lentuankosket sijaitsevat nelisenkymmentä kilometriä kesämökiltämme, joten matka on varsin inhimillinen. Pohjoisen vaellusta lukuunottamatta perhovapani oli kuitenkin saanut pölyttyä vapaputkessaan lähes koko kesän, ja tämä oli vasta ensimmäinen piipahdus Kainuun koskimaisemiin tälle vuodelle.

Jätimme auton parkkiin Ison Lentuankosken luontotuvalle ja hilpaisimme joen varteen. Hiljainen parivaljakko heilutti perhovapoja yläjuoksulla, mutta muuten oli mukavan autiota. Kesälomalaisina saisimme kalastella vielä useamman tunnin ennen kuin paikalliset taimenennarraajat ehtisivät työvelvollisuudet täytettyään harrastuksen pariin.

Pian nuorempi yläjuoksun perhomiehistä kahlasi rantaan reilun 50-senttisen taimenen kanssa ja jutteli eväkkäitä olevan niskalla mukavasti liikkeellä. Paikan vapauduttua kahlailin tinseleineni samoille jalansijoille. Jo kolmannella heitolla täpläkylki paljasti olinpaikkansa räiskäyttämällä hopeakimalteen perässä. Kun seuraavat heitot eivät houkutelleet kalaa uudelle iskulle, sidoin pinturia siimaan, sillä eviä pyörähteli pinnassa tasaiseen tahtiin.

Sihtasin hapsottavan päivänkorentojäljitelmän virran laitaan, missä tuikeista päätellen ruokaili useampikin eväkäs. Pari tyhjää laskua, mutta kolmannella perho imaistiin pinnasta. Alkuun hieman kookkaammaltakin tuntunut luonnontaimen kellahti haaviin lopulta melko vaivatta. Silmämitalla karvan alle nelivitonen pintaperhoennätykseni sai porskutella takaisin vapauteen.

Jätimme yläjuoksun rauhaan ja lompsimme puolisen kilometriä alemmas Pienen Lentuankosken puolelle. Loppukesän aurinko hiillosti mukavasti, ja vaatekerroksia sai jättää rannalle. Annoin Roosaliinan haravoida ensimmäisenä pikkulusikoillaan parhaimman näköiset kuohut ja peilit ja könysin vasta sitten perään kahluuvermeissäni. Haaveilin pian todistavani lupaavan koskikalastajan ensimmäistä taimentärppiä, mutta saimme kuitenkin liotella syöttejämme kalojen niitä häiritsemättä.

Parin uistinmenetyksen jälkeen päätin varjella lopun uistinomaisuuteni, ja suuntasimme tulille. Roosaliina noukki pitkospuiden varresta kourallisen lakkoja lettujen päälle. Välillä on hyvä ottaa sisko mukaan kalaan.

Palasimme vielä pitkäksi venähtäneen tankkauksen jälkeen ison kosken puolelle, minne oli poissa ollessamme virrannut puolentusinaa perhomiestä. Luovimme sekaan toiveikkaina. Pintaperhoni eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet eikä tinselikään inspiroinut kaloja varovaista töytäisyä kummempaan iskuyritykseen, joten päätimme illan hämärtyessä pistää vavat nippuun ja huristella mökille saunan lämmitykseen.

Toivottavasti perinne saa jatkoa jälleen ensi kesänä.

Filmailin reissusta myös videon, joka odottaa leikkauspöydällä kasaan parsimista. Myös muutama muu loppukesällä kuvattu video on vielä käsittelemättä, joten videopuolelle on odotettavissa täydennystä lähiaikoina. Uutta rainaa odotellessa voi katsella koosteen samaisen kokoonpanon viime vuotisesta koskikalastuskoitoksesta:


Jätä kommentti