Kalastusvaellus meloen Vätsärissä – Kirkkaiden kalavesien valtakunta

Ylä-Lapin Vätsäri on paljon muutakin kuin karu kivikkoerämaa. Kalastusvaeltajaa houkuttavat sen kirkkaat, kalaisat vedet, komeat maisemat ja rikkomaton rauha.

(Teksti on julkaistu Metsästys ja kalastus -lehden numerossa 7/2021.)

5 vinkkiä Vätsäriin ja linkki kaksiosaiseen videosarjaan tältä reissulta on jutun lopussa.

Vaalea kivipohja vilkkuu melojan alla, vaikka syvyyttä on useampi metri. Kerran kesässä pohjoisen kirkkaille vesille pääsevälle näky on aina yhtä häkellyttävä. Kuin valtavassa juomalasissa meloisi. Ajatusta vahvistaakseni hörppään kuksallisen Vainosjärven vettä.

Vaelluskohdetta pohdittaessa vaihtoehdoissa oli useampana vuonna pyörinyt eräs karu erämaa Lapissa. Seutu ei päästä kalastajaa helpolla, mutta onnekas voi kuuleman mukaan saada hyviäkin saaliita. Kun koronatilanne kallisti vaakakuppia kotimaan suuntaan, tuntui sopivalta hetkeltä tarttua haasteeseen.

Jos Suomineito katselee länteen, peittää Vätsärin erämaa takaraivoa. Vätsärin itärajan ylittäessä ei päädy Venäjälle vaan Norjaan, sillä vuonomaan itäisin koukero kiertyy Vätsärin ympäri. Rajan yli saa vapaasti patikoida, mikä laajentaa retkeilymahdollisuuksia. Etelä-länsipuolella Vätsäriä rajaa “Lapin meri”, Inarijärvi, jonka vuonot työntyvät pitkälle erämaahan. Moni lähestyykin Vätsäriä vesiteitse Inarijärveltä, josta on mahdollista saada myös venekuljetus.

Vätsäri on tunnettu sen kivikkoisesta, kumpuilevasta ja siksi monin paikoin vaikeakulkuisesta maastosta. Maisema on siroteltu täyteen kivenlohkareita ja erikokoisia lampia ja järviä. Niitä kierrellessä kokeneemmallekin voi sattua suunnistusvirheitä. Vätsäriä ei yleensä suositellakaan aivan ensimmäiseksi vaelluskohteeksi. Harvat merkityt polut päättyvät Vätsärin erämaa-alueen rajalle, eikä pidemmälle kannata rynnistää ilman kompassia, hyvää kartanlukutaitoa ja tukevia vaelluskenkiä.

Packraftilla lisäulottuvuutta

Haastavan maaston ja lyhyen aikaikkunan huomioiden olemme päättäneet lähestyä kohdetta kirjaimellisesti toisesta näkökulmasta – nimittäin vedenpinnasta. Suurin osa kilometreistä taittuisi meloen, ja patikointietapeilla rullaisimme ilmatäytteiset reppulautat eli packraftit rinkkoihin. Viiden yön pyrähdys Vätsärin erämaassa on turhan lyhyt, mutta meloen ehtisi tavoittaa sentään vähän laajemman alan. Toki melontaväline tuo kantamukseen myös muutaman lisäkilon, ja rinkka onkin painavampi kuin kertaakaan aiemmin.

Lisäkiloista on toivon mukaan iloa myös kalastuksessa, sillä järvillä kala karkaa helposti rantakalastajan ulottumattomiin. Siksi moni jalkaisin kalastava kohdistaakin pyyntinsä pienemmille järville ja lammille – ja niitä Vätsärissä riittää! Samasta syystä täällä on turha pelätä tungosta, jokaiselle vaeltajalle riittää oma lampi tai muutamakin. Kun käytössä on vesikulkupeli, myös suuremmat järvet tuntuvat mielekkäämmiltä tutkia.

Saavumme ennalta sovittuun leiripaikkaan Tuulijärven rannalle muutaman tunnin arvioitua myöhässä, ja vastaanottajat ovat jo unessa. Juho ja Teppo ovat tehneet omaa koko kesän mittaista vaellustaan jo seitsemättä viikkoa ja yhteisen vaelluksen onnistuminen vaati tänä vuonna tavallista enemmän järjestelyä. Onneksi Vätsärin etappi osui heidän suunnitelmassaan sopivaan kohtaan, ja aikataulu mahdollisti muutaman päivän kesälomailun tutulla vaellusnelikolla.

Päivällinen on jäänyt syömättä, ja Samuel virittelee tulia. Nälkäistä seikkailijakaksikkoa ei tarvitse kauaa herätellä, kun kerromme tuoneemme tuliaisina kuivattua hirveä.

Erämaan porteilla

Vätsärin yhteydessä muistetaan aina mainita sen karuus. Toistaiseksi se ei nouse kuitenkaan päällimmäisenä mieleen maisemaa katsellessa. Rantaviiva on kyllä kallioista, mutta ulompana järveä kiertää matala mäntymetsikkö. Kopterikameran nostaminen kertoo ainakin jonkinlaisen vihreyden jatkuvan pitkälle itään. Leirimmekin on niemen kärjessä, jonka pehmeään maahan telttakepit sai painettua vaivatta.

Toisaalta emme olekaan vielä Vätsärin erämaa-alueella, vaan vasta sen porteilla. Vätsärin tunnusomaisinta luontoa on sen kivikkoinen ja puuton Äälisselän ylänkö koillisosassa. Jäämeren läheisyys näkyy, sillä korkeimmatkin huiput kurottavat vain reiluun 300 metriin. Korkeuskäyriä on kuitenkin paikoin tiheästi ja vesirajasta saattaa olla sadan metrin kiipeäminen viereiselle ylängölle. Maisemien perässä vaeltavan suosikkikohde lienee itärajaa myötäilevä Routasenkuru. Tosin sinne päästäkseen kannattaa vaelluspäiviä varata useampia. Meiltä jää lähes kymmenkilometrinen rotkolaakso vielä tämän reissun raameissa kokematta.

Jäämeri vaikuttaa myös eläimistöön, ja lajikirjo on arktiselle alueelle tyypillisen suppea. Todennäköisin Vätsärissä tavattava nelijalkainen on louhikossa kompuroiva vaelluskaveri. Porotokkiin voi törmätä, sillä niitä vaeltelee kuopimassa tuuleen piiskaamia varvikoita. Vielä viime vuosisadan alussa Inarijärven itäpuolen alkuperäisväestö, inarinsaamelaiset, elivät pääasiassa kalastuksesta, ja laajempi poronhoito vakiintui vasta 1960-luvulla. Asutus on kuitenkin keskittynyt ympäröiviin kyliin erämaaseudun pysyessä autiona.

Heittelemme puolihuolimattomasti uistinta leirirannassa auringon jo laskiessa. Tunnelma on lähes epäuskoinen, kun Tepon siimaa yllättäen riuhtaistaan. Ensimmäinen kalastustuspäivä on ollut hankala, ja sateinen packraft-retki tarjosi vain yhden pienen taimenen. Nyt siimaa tempoo jo huomattavasti parempi kala, jota väsyttelijä epäilee rauduksi. Arviossa on tosin enemmän toivetta kuin tosipohjaa, ja kala paljastuu parin kilon haueksi. Sitäkään ei lopulta saada pannulle asti kuitusiiman hiertyessä poikki terävissä hampaissa.

Rautuhan se siellä

Onneksi kaladiagnoosissa voi erehtyä toiseenkin suuntaan. Aamun ensimmäinen tärppi on uhkaavan räväkkä, ja Teppo ehtii pelätä vieherasiansa keventyvän entisestään. Tällä kertaa toisessa päässä kuitenkin on kuin onkin mukavan kokoinen rautu. Onnistuminen nostaa kummasti tunnelmaa, ja usko tekemiseen nousee kohisten. Merkillepantavaa on myös se, että tämä on reissuillamme ensimmäinen kerta, kun hauen ja raudun on voinut heittää samoilta jalansijoilta.

Vätsärin kalasto on vaelluskalastajan näkökulmasta houkuttavan monipuolinen. Sen kirkkaista vesistä on mahdollista koukuttaa niin taimen, harjus kuin rautukin. Oikeaan lampeen vieheensä vippaava voi löytää myös komeita ahvenia. Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta kiertää viikko Vätsärin louhikkoisia rantoja ilman mainittavia saaliita. Tämä tieto takaraivossa tunnelma on varovaisen huojentunut 43-senttistä oranssivatsaa kuvatessa.

Sadepilvet ovat kaikonneet yön aikana, ja heinäkuun aurinko helottaa kuumasti. Kävelyetappi Isolle Rovijärvelle on vain pari kilometriä. Siitä huolimatta paidan selkämys on perillä litimärkä. Pienet värikkäät muovisuikaleet polun varrella kertovat monien urakoineen saman taipaleen kanootin kanssa. Raahaamisen ymmärtää, sillä palkintona pääsee melomaan jälleen kilometrikaupalla. Vaihtoehtona kun olisi kiertää vaikeakulkuisia rantoja rinkka selässä. Toisaalta on todettava, että vaikeakulkuisuus on aina suhteellista. Vetisiä Lapin jänkiä tallanneelle kuiva ja kova alusta voi tuntua mukavalta.

Taimentärppejä

Huuhdomme hien ja itikanraadot iholta ennen paatteihin hyppäämistä. Edessä häämöttävät Äälisselän ja Rovipään puuttomat ylängöt, ja suunta otetaan kohti niiden väliin jäävää solaa. Melomme navakassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, joka pyyhkii samalla verenimijät kimpustamme. Sivutuuli tulisi olemaan tällä reissulla ainutkertainen ilo, sillä loput etapit kauhoisimme pääasiassa reippaaseen vastaiseen.

Juho ja Teppo kertovat Lujapuolijärven olleen käymisen arvoinen, mutta valitettavasti aikataulumme ei anna mahdollisuutta edetä syvemmälle erämaahan. Pystytämme teltat Rovijärvien väliselle kannakselle. Edellisvuosien eränkävijät ovat kantaneet nuotiopaikan ympärille kelopuut penkeiksi. Varsinaisia ylläpidettyjä tulipaikkoja ei Vätsärissä ole. Kovan kelin sattuessa retkeilijä ei voi myöskään turvautua kattavaan autiotupaverkostoon, sillä tupia on erämaa-alueella vain kolme. Lähipäivien ennuste lupaa kesäisiä kelejä, joten tuvan lämpöä ei ole ikävä.

Leirin lähirantojen heittely antaa illan aikana taimentärpin tai pari mieheen. Sekä lipat että perhot kelpaavat. Kalakuninkuuden vie nimiinsä Teppo vajaan puolen metrin harjuksellaan. Taimenet jäävät selkeästi alamittaisiksi, joskin yhdestä kookkaammasta saamme näköhavainnon. Täpläkylki lipuu aivan jalkojemme juuresta välittämättä meistä tai vieheistämme.

Äälisen aalloilla

Päiväretki Äälisjärvelle jättää päällimmäiseksi avuttomuuden tunteen. Rantapenkka tuntuu vajoavan loputtoman syvälle, ja isosta järvestä kalan etsiminen on melkoista hakuammuntaa. Sen sijaan puitteissa ei ole valittamista. Jylhä rantakallion edusta on mieleenpainuneimpia paikkoja, joissa olen päässyt kalastamaan. On vaikea uskoa olevansa Suomessa. Maisemaa katsellessa on helppo ymmärtää, miksi retkeilijä voi tuskailla etsiessään teltan sijaa. Rannalla näkyy pari muutakin onnenonkijaa. He ovat ensimmäiset kaksijalkaiset, jotka kohtaamme.

Lopulta saamme leiriin viemisiksi muutaman pikkuraudun, jotka kelpaavat mainiosti pussiruokaa täydentämään. Iltakalastelu kasvattaa päivän saalistilastoa vielä parilla taimenella, mutta mittakalan rajaa ei hätyytellä. Nuotiorisuja etsiessä löydän kivenkolosta kasan lasipulloja ja peltiroskaa. Näky on masentava, vaikkakin Lapin vaelluksilla valitettavan tuttu. Oluttölkki tuntuu olevan paljon raskaampi kantaa tyhjänä kuin täytenä.

Viimeisen yhteisen vaelluspäivän pyhitämme pienemmille vesille. Kokeilemme vetouistella packrafteillä kolmella lammella. Pienempien tärppien sekaan mahtuu reilumpikin siimanjuoksuttaja, jonka koosta saati lajista ei saada tarkempaa selvyyttä kalan rimpuiltua irti. Juho uistelee paluumatkalla nelivitosen taimenen, ja lähtökahveja keitellessä Teppo onnistuu vielä narraamaan samanmoisen pintaperholla. Tuntuu, että alamme vasta päästä jyvälle, kun on jo aika jättää Vätsärin kalavedet taakse.

5 vinkkiä Vätsäriin aikovalle

Hyviä aloituspisteitä ovat etelässä Nellimin ja pohjoisessa Sevettijärven ja Näätämön kylät. Tarjolla on myös kyytipalveluita vesiteitse Inarijärven kautta tai lentäen.
Monissa osissa Vätsäriä saa kalastaa pelkällä kalastonhoitomaksulla. Inarin erämaan (1564) lupa maksaa 35 euroa viikolta ja se kattaa laajemman alan ja myös virtavedet.
Jokia on vähän ja seisovaa vettä on tehokkainta tutkia virvelivälinein. Perhovapaa ei kuitenkaan kannata unohtaa matkasta, sillä kalat uskaltautuvat välillä ruokailemaan aivan matalaan.
Viehe- ja perhorasiaan kannattaa valita myös nopeasti vajoavia malleja. Niillä saa tarvittaessa ruopattua syvempääkin vettä.
Rinkkaa voi keventää jättämällä kahluuvarusteet kotiin. Niistä ei ole jyrkillä ja kivikkoisilla rannoilla juurikaan hyötyä.