Löytöretki tunturitaimenten kotikulmille – kalastusvaellus Norjan Finnmarkissa

Teksti on lyhennelmä alkuperäisestä. Koko juttu on luettavissa tällä viikolla (2.8.) ilmestyneestä Metsästys ja Kalastus –lehdestä (8/2017).

Kevyt tuuli puhaltelee laaksossa rikkoen järven pintaa. Ympärillä kohoaa pohjoistuulen kuivattamia tuntureita, joiden laaksoissa tuskin vaeltelee lisäksemme muita kuin poroja. Havahdun ajatuksistani huomatessani pitkulaisen varjon seuraavan pinnan läpi välkkyvää pikkulusikkaa. Teen pienen pysähdyksen, ja mojova tärppi vääntää vavan kaarelle kelan päästäessä ujeltavan valituksen. Tätä on erämaakalastus parhaimmillaan!

 

Päivä 1 – Voimaheittoja iltahämärässä

Paria päivää aiemmin kuuden intoa puhkuvan kalamiehen ja vähintään yhtä innokkaan belgianpaimenkoira Jethron muodostama seurueemme saapuu rinkat vaappuen ensimmäiseksi yöpaikaksi valikoituneelle penkereelle.

On jo hämärä, mutta ainakin lähimmät joenmutkat on ehdittävä tutkimaan ennen makuupusseihin sukeltamista. Sitaisen siiman jatkeeksi kuulapää-Zulun, ja pian pikkuruinen rautu puraiseekin sidostani. Tavoitan iltahämärässä vielä muutaman saman kokoluokan oranssivatsaisen, mutta pimeän laskeuduttua heittotaitoni tuottavat enemmän siimasotkuja kuin saalista, joten katson viisaammaksi ryömiä tiipii-malliseen telttaamme Jethron seuraksi.

Päivä 2 – Syvemmille vesille

Urakoimme vielä toisen täyden patikkapäivän tavoittaaksemme runsaampina kuohuvia joen pätkiä ja ainakin kartalla houkuttelevilta näyttäviä tunturijärviä. Illalliskattila hupenee vauhdilla katseiden hakeutuessa jo virran liukuihin.

Etenen alavirtaan oikoen perhosiimaani aina sopivan näköisen virran niskalle tai loppuliukuun. Erään rantapajukon välistä erotan loivavirtaisessa peilissä lupaavan näköisiä renkaita. Valikoin vaatimattomasta pintaperholajitelmastani 10–koon Nalle Puhin ja ryömin polvimyyryä pusikon taakse. Kala mulauttaa pinnassa imaisten höyhenpallon huuleensa. Koukkaan reilu kolmevitosen täpläkyljen pajukon paremmalle puolelle samalla, kun Tanelin vapa kumartaa alajuoksun puolella. Alle nelikymmensenttinen sekin.

Päivä 3 – Vapa kovilla

Saalista on kyyditetty leiriin eilisiltana sen verran innokkaasti, että aamupuuro vaihtuu taimenfileeseen. Isomuksia ei ole muidenkaan syötteihin kuitenkaan haksahtanut. Nostamme päiväreput selkään ja ylitämme jokilaaksoa vartioivat matalammat tunturit. Reilun tunnin patikoinnin jälkeen suurehko erämaajärvi paljastuu tunturien välistä.

Etenemme Tepon kanssa rantaviivaa pysähtyen välillä esittelemään vieherasioidemme sisältöä matalassa mahdollisesti partioiville eväkkäille. Mitään ei kuitenkaan näy eikä kuulu.

Satakunta metriä edempänä rantaviiva muodostaa niemekkeen, jonka kärjestä pääsee heittämään ison kaistaleen samoilta jalansijoilta. Tuskin ehdin kelata kolmatta heittoa loppuun, kun Teppo hihkuu taimentärppiä. Kaivan kameraa esille Tepon nostaessa puoli metriä kauniin kellertävää täpläkylkeä rantavarvikkoon.

Pian Tepon Lotto-lippaa viedään taas, ja saman kokoluokan tasapyrstö huudattaa jarrua. Enää en malta jäädä kuvailemaan vaan tempaisen punatäpläisen Vibraxini ulapalle. Nälkäinen taneli ahmaisee kilistimen aivan jalkojeni juuresta. Olemme osuneet keskelle hurjaa syöntipiikkiä, ja seuraavan parikymmenminuuttisen aikana puolentusinaa järvitorpedoa käy mittauttamassa vapojemme kestävyyttä. Lopulta ranta hiljenee ilta-auringon näyttäytyessä pilvimassan takaa työntäen tunturijärven asukit kauemmaksi tyyntyneestä rannasta.

Päivät 4-5 – Viimeisen illan tuikit

Karri ja Samuel suunnittelevat oikaisevansa tunturien yli jo tänään, sillä heidän tulisi ehtiä autolle päivää muita aiemmin. Me muut navigoimme kohti laakson eteläpuolen huippujen väliin jäävää ylänköä, jossa kartan mukaan pitäisi olla mukavan näköinen pikkujärvi.

Olen varovaisen skeptinen, sillä sieltä täältä pinnan puhkaisevat kivenmurikat kielivät halkaisijaltaan parin sadan metrin mittaisen lammikon olevan lähes kauttaaltaan hädin tuskin polvensyvyinen.

Saan niellä epäilykseni, sillä pian pärskähtää ensimmäinen tasapyrstö sateenkaaren väreissä hohtavan lipan perässä. Lähes harjusmaisen laihat taimenet ovat kovin innokkaita liittymään päivällisseuraamme, ja vavat notkahtelevat tasaiseen tahtiin. Mikael taltuttaa järven ainoan syvemmän montun kupeesta hieman vauraamman täpläkyljen, mutta pääosin järven kalakanta on varsin pientä keskikoon uupuessa hieman neljästäkymmenestä sentistä.

Kuulimme myöhemmin, että myös Karrin ja Samuelin korkeanpaikan leirissä oli tarjoiltu iltapalaksi punalihaista, sillä matkan varrelle sattuneet matalat kivikkolätäköt olivat osoittautuneet oivallisiksi rautupaikoiksi.

Iltanuotiolla on aistittavissa tuttua viimeisen illan haikeutta, ja retkipannu saa tiristä tavallista hiljaisemmassa seurassa. Herkistelymme keskeytyy, kun peilityyneksi rauhoittunut järven pinta herää eloon pintasyönnin alkaessa kuin yhteisestä merkistä. Hotkaisemme taimenleivät naamaan ja rullaamme pintaperhomme tuikkien sekaan. Jospa sitä pari tunturin omaa proteiinipatukkaa nappaisi evääksi vielä huomiselle paluumatkallekin.

* * *

Kuvat: minä, Karri Kivinen ja Teppo Pöyhtäri

Alueella, jossa kalastimme, taimenella ja raudulla ei ole alamittaa.


Jätä kommentti