Suomujoen haastava taimen – Melonta-kalastusvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Urho Kekkosen kansallispuiston läpi virtaava Suomujoki kysyy kalastajalta kärsivällisyyttä ja onnea. Ilman saalistavoitteita matkaan lähtevä saattaa kuitenkin yllättyä.

(Teksti on julkaistu Metsästys ja kalastus -lehden numerossa 7/2019.)

Kuoppaisen hiekkatien päässä on parkissa kaksi linja-autoa. Mieleen nousee epäilys kohdevalinnan erämaisuudesta. Näinköhän jokaisella tulipaikalla olisi makkarankäristäjiä jonoksi asti? Kannamme kanootin ja kamppeet parin sadan metrin matkan Aittajärven rantaan, joka on yksi UK-puiston suosituimmista lähtöpisteistä. Retkeilijät tervetulleiksi toivottava opaskyltti kertoo alueen saaliskaloiksi taimenen, harjuksen, siian, hauen ja ahvenen. Näistä kaksi ensimmäistä kiinnostavat meitä eniten. Yllätykseksemme saamme keitellä aloituskahvit kolmisin, eikä Aittajärven rannalla näy omamme lisäksi kuin yksi teltta.

Ajomatka Itä-Lapin helmeen on vienyt koko päivän, joten kasaamme teltan ennen perhovapoja. Kalaankin on tarkoitus ehtiä, mutta makustelemme hetken leiritunnelmaa. Tuntuu erikoiselta olla pelipaikoilla heti autosta noustua. Tavanomaisista Lapin kalastusvaelluksistamme poiketen kohdevalinnassa painoi tällä kertaa helppo tavoitettavuus. Viiden päivän aikaikkuna on turhan kapea pitkille rinkkataipaleille.

Kansallispuiston pohjoista osaa halkova Suomujoki yhdistyy lopulta Luttojokeen, joka työntää vetensä itärajan yli. Suunnitelmana on meloskella lyhyitä siirtymiä alavirtaan samalla kalastellen. Kalakiimassa säntäilyn sijaan olisi keskiössä kesäisestä eräretkeilystä nauttiminen. Muutaman kilometrin päiväetapit tuskin nostaisivat hikikarpaloita melojan otsalle. Aurinko sen tosin saattaisi tehdä, sillä elohopea oli viimepäivät lähennellyt hellerajaa.

Tyynellä järvellä näkyy siellä täällä tuikkeja. Karri sitoo Nalle Puhin siimaan ja työntää kanootin vesille. Jään Juhon kanssa rannalle viskomaan pintaperhoja, mutta kanotoijan tartuttaessa ensimmäisen harjuksen liftaan itseni kyytiin. Näkymä Aittajärvelle on kaunis sumun noustessa horisontissa häämöttävän vaaran juurelle. Maisema on lappimainen, muttei yhtä uuvuttavan karu kuin pohjoisen tuntureilla.

Karrin alamittainen harjus jää illan ainoaksi. Pääsemme kuitenkin maistamaan taimenta, sillä nuotioseuraksi meloo kaksikko, joka on parin hauen ja mittaharrin lisäksi onnistunut koukuttamaan 57-senttisen täpläkyljen. Tumma kala on saajansa ensimmäinen mittataimen, joten on täälläkin mahdollista onnistua ilman vuosien pohjatyötä.

 

Puolen metrin harri

Kanootti etenee kevyin melanvedoin, ja kun inisijöitä on maltillisesti, paita saa jäädä reppuun. Hellejakson vaikutus näkyy Lapissakin, mutta vesi on onneksi vielä kohtuullisen viileää, joten olosuhteet ovat sopivat pinnan molemmin puolin. Suuntaamme päiväretkemme ylävirran puolelle aikomuksena tutkia Aittajärven suulta kapenevaa jokea.

Parempi kala haukkaa lusikkaani, mutta innostus karisee nopeasti kalan paljastaessa pitkän kuononsa. Juho nykii ylempää samanmoisen vihernieriän, mutta kohdekalat pysyvät piilossa aamupäivän tunnit. Se ei tule yllätyksenä, sillä kaikki löytämämme etukäteistieto kertoi etenkin taimenen olevan Suomujoen kirkkaassa vedessä arka ja haastava narutettava. Tässä kelissä kalastaminen vaatii vielä erityistä malttia, sillä virran asukit säikkyvät rannalle varomattomasti rymistelevää vapasankaria jo kaukaa.

Tarjoilemme Karrin kanssa muurahaisia loivavirtaiseen nivaan samalla kun Juho nostaa alempana packraftiinsa reissun ensimmäisen mitan täyttävän harjuksen. Heti perään Karrin murkkuperho imaistaan, ja vavan mutkasta näkee tempoilijan olevan edellistä selvästi kookkaampi. 49-senttinen purje-evä pistää kunnolla vastaan ennen antautumistaan. Nähtävästi täällä on mahdollisuus parannella harriennätystäkin!

Kalan paisteltuamme puramme leirin ja lähdemme laskettelemaan alavirtaan. Joki on mukavaa melottavaa ja eteneminen enemmänkin kevyttä lipumista. Heinäkuun illat ovat valoisia, ja vuorokausirytmi pyörähtää helposti muutaman tunnin yön puolelle. Emme pidä turhaa kiirettä ja ankkuroimme välillä pikkukoskien niskoille. Jokunen fileointiveitsen mittainen taimen käykin tukistamassa karvasidosta. 50 sentin alamittaan jää vielä reilusti kurottavaa.

Ohitamme rannalta perhoa rullaavan kalastajaporukan. Ympäripyöreyksien lomasta saamme poimittua, ettei heilläkään ole illalta mainittavia urotekoja kerrottavanaan. Joku ruokaharjus kuitenkin. Leiriydymme nuotiopaikalle Muorravaarakanjoen risteykseen. Ennen pikkutunneille venyneitä yöunia käväisemme vielä kopaisemassa lähipaikat huonolla menestyksellä.

Voittajatunne

Tuulen yltyessä aamupäivän mittaan puuskaiseksi riippumattoloikoilu jää lyhyeksi. Melomiseen myötätuuli kelpaa, ja saan vapaamatkustajan pestin. Karri ohjailee kanoottia samalla kun heittelen uistinta keulasta. Erästä koskea laskiessamme lipan perässä välkähtää iso kylki. Kala säikähtää ohi lipuvaa kanoottia, ja mahdollinen mittataimen jää vielä haaveeksi.

Muorravaarakanjoen vahvistama virta levenee matkan edetessä ja kosket syvenevät. Maisema muuttuu hiljalleen vaaraisemmaksi. Lipan perässä alkaa seurailla harjuksia, mutta lähinnä uteliaisuuttaan. Pannulle asti emme niitä saa 35 sentin alamitan varjellessa ne pari tarttumaan erehtynyttä.

Saavumme Harrimukan laavulle hyvissä ajoin ennen iltaa. Tulipaikan edustalla on syvä monttu, jossa vesi tekee pyörteen ennen jakautumistaan pariksi pienemmäksi koskeksi. Tuskin olemme ainoita, joiden nenään kuoppa haiskahtaa taimenelta. Samasta syystä ei ole suurikaan yllätys, ettemme saa minkäänlaista kalahavaintoa iltapäivän aikana ahkerasta montun ruoppaamisesta huolimatta. Näiden kuohujen kalat ovat nähneet kaiken mahdollisen, ja onnistuminen vaatii paitsi malttia myös paljon hyvää onnea. Jakaannumme lähipaikoille, mutta perhot ja lipat eivät tunnu kiinnostavan.

Havahdumme Juhon kanssa vaakatasosta Karrin hihkuessa tärppiä. Nyt on mittataimen kiinni! Harvoin on tullut tempaistua jalkeille näin nopeasti, ja poikamainen innostus valtaa porukan rynnistäessämme rantaan. Jääkiekkoteipillä vahvistettu vapa on kaarella hopeakyljen riuhtoessa uistinta. Kala pumppaa siimaa pari kertaa, mutta pian se on valmis haavittavaksi. 54-senttinen oli haksahtanut tummaan, pakki-ihottuman kuluttamaan Lottoon.

Kalakeiton poristessa liekissä tunnelma on erilainen. Onnistumisesta syntyy harhainen luulo siitä, että nyt kun peli olisi auki, pian kuvautettaisiin ennätystanelit mieheen. Voittamattomuuden tunne karisee viimeistään, kun iltaretki ylemmille vesille ei tarjoa merkkiäkään pinnanalaisesta elämästä. Erinomaiselta taimenapajalta vaikuttanut koskipätkä saa joen tuntumaan jälleen kalattomalta. Näin kaunista paikkaa heittää ihan perhostamisen ilostakin, mutta silti hiljaisuus viilenneessä yössä ihmetyttää. Ei tärppejä, ei edes etäisiä pärskähdyksiä.

Sääennusteen lupaillessa rankkaa sadetta aamun tunneista iltapäivään jaksamme kuitenkin vispata perhoja aamuyöhön.

Taimen tiukassa

Onnistumme jotenkin vetkuttelemaan makuupusseissa pitkälle iltapäivän puolelle, ja ropinan tauottua kello on jo yli kahden. Parempi herätä aamupalalle, jotta ehtii syödä vielä lounaan ennen nukkumaanmenoa. Sumusade alkaa pian uudestaan, joten käristämme loput eilisen taimenesta kaikessa rauhassa laavun suojassa. Juho nappaa ennen lähtöä harjuksen leirin alapuolelta. Taitaisi olla mitallinenkin, mutta eväkäs saa tällä kertaa vapautensa takaisin.

Erään rantapenkan alla pyörähtää iso evä pinnassa. Yritän ujuttaa vedossa olevan vaapun sen ruokailureitille, ja pian vapa niiaakin. Aluksi ponnisteluitta perässä roikkuva kala kala innostuu taistelemaan vasta kelattuani sen kanootin viereen. Epäilemme sitä isoksi siiaksi, mutta harmiksemme suomukylki saa ravistettua koukun suupielestään ja menee menojaan. Kumma kyllä, kala tuntuu liikkuvan aktiivisemmin päivän valoisimpina tunteina.

Joki jatkuu lähes mutkattomana puristuen välillä kapeammiksi virroiksi. Mistään vuolaista koskista ei kuitenkaan voida puhua, ja ohjailu onnistuu pelkän perämiehen voimin. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä korkeammalle jokea reunustavat havumetsähuiput kohoavat. Maisema on vaihtelevaa, ja on helppo ymmärtää, miksi moni telttailija suuntaa juuri koilliskairan erämaahan.

Nousen kyydistä Suomukönkään tulipaikan kohdalla Karrin ja Juhon ohjaillessa melontavälineet parkkiin suvantoon. Notkon alapuolinen allas näyttää otolliselta tasapyrstön asemapaikalta, mutta saan esittellä perhorasiani sisältöä tuloksetta. Ylemmästä virrasta larvaan napsahtaa vajaa kolmevitonen harri heti ensimmäisellä uitolla, mutta sen jälkeen on taas pitkään hiljaista.

Paistellessamme viimeisiä lettuja saamme pitkästä aikaa seuraa. Suomujoen konkareista koostuva perhoporukka on heitellyt koko päivän tyhjää. Tiedä sitten, kuinka paljon hyvää vauhtia hupeneva kaljalaatikko vauhdittaa jutunjuurta, mutta miehet kertovat seurailleensa pitkälti yli 70-senttistä taimenta. Mikään ei ollut isomukselle kelvannut. Joen nestorit ovat arkoja ja viisaita – saisimme kuulemma olla tyytyväisiä yhteenkin mitalliseen. Heiltä se tämän reissun osalta vielä uupui.

Koski nostaa yöksi sumun, ja olosuhteet ovat jälleen otolliset sen paremmankin saalistamiseen. Muut jatkavat könkäälle, mutta itse suuntaan ylemmäs. Suvanto ei tarjoa tapahtumia, joten kahlailen askel kerrallaan alavirtaan. Koukutan virran rajasta nelikymppisen harjuksen ja pian vielä toisenkin. Tulihan ne ensimmäiset mitalliset itsellekin. Alavirran puolella yön tunnit ovat olleet nihkeämpiä, ja muiden ryömiessä telttaan jään ominen heiluttamaan vapaa.

Valikoin rasiasta mustan hahmostreamerin, ja ohjaan sen ison kiven taakse. Perho valuu ensin vapaasti alavirtaan, ennen kuin alan nyppiä siimaa sisään. Pinnassa pyörähtää hyvänkokoinen kala, mutta se ei uskaltaudu kunnon iskulle. Jatkan paikan haravoimista katse liimautuneena pyörteen suuntaan. Pinnassa pärskähtää, ja nostan vavan nopeasti. Sidos lipsahtaa taimenen suupielestä, ja siimanyytti lennähtää syliini. Siinä se mahdollisuus taisi mennä.

Viimeinen ateria

Vuolas ja kivikkoinen Suomuköngäs on turhan haastava niin kalastamiseen kuin melomiseenkin, joten ohitamme sen kanoottia kantaen. Ehtisimme tänään kalastella vielä sen alapuolelle jäävän osan Luttojoen yhtymäkohtaan saakka. Siitä meloisimme loput viitisen kilometriä vavat pakattuina päätepisteeseen Raja-Joosepin sillalle.

Ennen jokiristeystä virta haaroittuu mataliksi koskiksi. Löydämme pari syvempää monttua, joista käytämme haavissa enemmän pikkutaimenta kuin koko tähänastisella reissulla yhteensä. Vaihtaisin mieluusti ne kaikki yhteen puolitoistakiloiseen, mutta jääpähän tavoiteltavaa seuraavalle reissulle. Karri rantauttaa nelikymppisen harrin, joka lähtee matkaan viimeiseksi lounaaksi.

Keli on jälleen utuisemman päivän jälkeen kesäinen, ja tunnelma päätöspäivänäkin leppoisa. Rinkkaa ei tarvitse nostaa selkään matkan jatkuessa rennosti vesiteitse. Melontavaelluksen parhaita puolia.


Lue muita juttuja kalastusvaelluksilta tästä.