Kymmenes yhteinen kalastusvaelluksemme veisi meidät sinne, mistä kaikki alkoi – tutkimattomaan Finnmarkiin. Pitkään näytti siltä, että saisimme monen vuoden tauon jälkeen koko Fisketur-porukan kasaan, mutta Juho joutui harmittavasti jäämään toipilaana kotiin. Hän oli ehtinyt tehdä meille kohde- ja reittisuunnitelman, joten sitä kautta Juhokin oli vahvasti osallisena reissussa ja sen onnistumisessa.
(Teksti on julkaistu Metsästys ja kalastus -lehden numerossa 6/2023.)
– Miepä otan tuosta malliksi yhden taimenen, ekalla heitolla!
Rinkkapatikan varrelle osunut joki tarjoaa mahdollisuuden avata kalatili. Kaivan kameran esiin, jos vaikka aurinkolasien takaa virnuileva ja rehvakkaasti rantaan saapasteleva pohjoisen mies onnistuisi. Samuel on aiemmillakin vaelluksilla kunnostautunut ensimmäisen heiton ihmeillään.
– Siellä on, kuuluu tyytyväinen toteamus, kun taimen tarraa kiinni kuin sopimuksesta vähän ennen rantaa. Pilkkukylki ei ole iso ja rimpuilee nopeasti itsensä irti, mutta tilanne saa porukan hykertelemään. Tämä on jo kymmenes yhteinen erämaaseikkailumme, mutta perusvire on pysynyt muuttumattomana. Edelleen vatsan pohjassa kutittelee tuttu odottava tunne vaelluksen aloituspäivänä.
Se, että olin kymmenen vuotta sitten päätynyt puolituntemattomien matkaan Pohjois-Norjan Finnmarkin tunturijoille, oli jonkinlaista johdatuksen sävyttämää sattumaa. Myöhemmät reissut toivat mukanaan vielä jokusen täydennyksen seurueeseen. Osa tunsi toisensa entuudestaan, loput tutustuivat rinkkaa kantaessa. Sittemmin yhteiset vaelluskokemukset ovat hitsanneet yhteyden tiiviiksi myös erämaan ulkopuolella.
Kokoonpano on toki vuosittain vaihdellut sen mukaan, miten kukakin on muulta elämältään völjyyn ehtinyt. Viikon kalastusvaelluksen raivaaminen kalenteriin on kummasti vaikeutunut, kun suurin osa porukasta on avioitunut ja ehtinyt lisääntymäänkin vuosien saatossa. 10-vuotisreissulle oli vetoomukset kuitenkin laitettu sisään hyvissä ajoin, jotta koko joukkio saataisi matkaan. Harmittavasti Juho joutui jäämään viime metreillä pois.
Tuhti taimen pintavieheellä
Toinenkin vaelluspäivä kuluisi rinkka selässä. Ehdimme tosin kartoittaa leirin lähivesien kalastoa parin tunnin ajan ennen lähtöä. Keskimittaista taimenta on tunturilammessa reilusti, ja Mikael epäilee nähneensä punavatsaisen. Varmasti seassa ui tuhdimpiakin, mutta niistä emme saa havaintoa.
Varsinaiseen kohteeseen on jäänyt avauspäivältä käveltävää kymmenkunta kilometriä. Korkeuskäyrien halkominen ja siniraidoitetut karttaruudut imevät mehut ja matkavauhdin, mutteivät rinkankantajien huumoria. Arvi Kempin ”Läksin suolle sotkemaan” kaikuu moniäänisenä Finnmarkin illassa. Sanat tulevat takaraivosta, sillä tuota patikoijan voimavärssyä on lauleskeltu monesti aiemminkin jänkämättäiden lotistessa vaelluskenkien alla.
Kohdejoki on meille entuudestaan tuntematon, kuten tapana on ollut. Läheisestä järvestä sen sijaan on kosketuspintaa usean vuoden takaa. Haavin siitä orastavan vaparetkeilijän urani ensimmäisen seisovan veden taimenen. Sittemmin kokemusta ja tunturijärvien täpläkylkiä on kertynyt, mutta tuolle rannalle palaamisessa on oma jännityksensä. Ensimmäinen kopaisu ei vielä anna vaahtopäiden seasta merkkiäkään kaloista, joten keskitymme joen tutkimiseen.
Teppo osoittaa kiveä, jonka takana oli aiemmin pärskähtänyt. Punaraitainen Lotto-lippa singahtaa käden suuntaan. Kahta intohimoa yhdistäessä olen tottunut siihen, että välillä kalastus kärsii videoimisen ehdoilla, mutta nyt olisi korkea aika avata omakin saaliskirja. Muilla taimenmerkintöjä on lähemmäs puolenkymmentä mieheen. Täsmävinkki osuu kohdilleen, ja toisella heitolla lippaviehettä viedään. Nelikymmensenttinen tunturijoen taimen on saajalleen mittaansa merkittävämpi.
Pannukoon kalaa on noussut hyvin, mutta vanhemman vuosiluokan edustajat ovat pysyneet piilossa. Niitäkin luulisi joessa olevan. Koskipätkät ovat kapeita ja kahluuvermein ylitettäviä. Väliin jää houkutteleva suvanto, johon kosken loppuliuku on myllännyt syvemmän kuopan. Lipat ja vaaput lentävät vuoron perään valkoisen veden rajaan. Mikael liottaa perhoakin – tuloksetta. En suostu uskomaan, ettei monttuvahti olisi paikalla.
Kokeilen vielä sotkea kaavaa ja vaihdan siiman päähän Nirha-pintavieheen. Jospa iskuvietin laukaiseminen vaatii vahvemman ärsykkeen. Riittävästi kun arvailee, on joskus osuttava oikeaan. Komea pyrstö läiskähtää vauhdilla pakenevan pintavaapun takana. Toinen isku osuu ja kala on koukussa! Teppo hakee olallani roikkuvan kameran, ja väsytys saadaan taltioitua. Metakkaa ja intoa on nytkin, muttei sentään yhtä paljon kuin aikanaan ensimmäisellä yhteisellä vaelluksellamme. Roolit olivat silloin toisinpäin ja Tepolla siiman päässä elämänsä ensimmäinen tunturitaimen. Samaa kokoluokkaa kuin tämäkin.
Jos jossain on kehitytty niin saaliin haavimisessa. Nuorempana intoa tihkuvan kalamiehen käsi hamusi haavin kahvaa heti tärpin jälkeen. Koppaaminen ja kalan käsittely käyvät kuitenkin huomattavasti kivuttomammin, kun tempoilija on saanut uida kovimman intonsa pois. Maltti karsii myös karkuutuksia. Siltä vältytään tälläkin kertaa. Reissun ensimmäinen viidenkympin puhkoja saa vapautensa takaisin. Ruokakalat on parempi ottaa pienemmästä koosta, jota joessa tuntuu olevan selvästi tiheämmin.
Punavatsaisten valtakunta – Mahtavaa raudun kalastusta
Neljäs vaelluspäivä aukeaa kesäisen aurinkoisena, ja alkureissun piiskannut puhuri on laantunut. Olosuhteet ovat haastavat järvikalastajalle, mutta retkeilyyn täydelliset. Nostamme päiväreput selkään ja suuntaamme tunturin yli. Askel on kevyt ja mono tikkaa tiheään. Huipulla puhelin kilahtaa kertoen saavuttaneensa yhteyden ulkomaailmaan. Kotipuoleen lähtee tilannepäivitystä ja loppupäivien sääennusteet otetaan talteen. Pääosin kuivalta vaikuttaisi.
Jään kameran kanssa töyräälle istumaan muiden laskeutuessa rantaan. Siimat suoristuvat vuorotellen tyynen järven pintaan. Tämä on tilanne, joka ei olisi voinut toteutua vielä ensimmäisillä pohjoisen reissuillani. Silloin saaliskiima oli pinnassa, ja tarpeeton tunnelmointi kalapaikan äärellä olisi tuntunut tuhlaukselta. Jarrua huudattava tunturijärven asukki kiehtoo edelleen, muttei kaiken muun kustannuksella. Erämaalla on paljon muutakin tarjottavaa kuin suuria saaliita.
Myönnettäköön, että osasyy kiireettömyyteeni on epäusko kalan tavoittamiseen. Epäilen hellekelin sulkeneen eväkkäiden suut tai ainakin karkottaneen ne heittopituuden ulottumattomiin. Järvi on suuri ja rantaviivaa on kilometreittäin. Jos jollakin rannalla olisikin syövää kalaa, todennäköisyys että osuisimme juuri sille, on surkean pieni. Onneksi kalat eivät laske todennäköisyyksiä. Ei mene kauaa, kun Mikael huutaa tärppiä. Kaunis rautu kiinni ja kameramiestä kaivataan!
Seuraava kolmevarttinen on varsinaista ilotulitusta. Punavatsaisten rivi rantamättäällä levenee tasaiseen tahtiin, eikä karkuutusten perään tarvitse jäädä haikailemaan. Mahdollisuus uusintaotteluun tarjoutuu seuraavalla heitolla, tai viimeistään sitä seuraavalla. Parikymmentä minuuttia vavan varressa riittää täyttämään oman päiväsaldoni ja siirryn auringonottajien osastolle. Muut jatkavat vielä hetken, mutta lopulta koko viisikko pötköttää kuntalla lippikset kasvoilla. Aurinkorasvaa lisätessä on vaikea uskoa, että tulevana yönä lämpötila käväisisi pakkasella.
Tunturien täpläkyljet – Taimenen kalastusta järvellä
Jo valmiiksi myöhäinen brunssi venyy iltapäivän puolelle helakan punaisia fileitä ja lettuja paistellessa. Muut suunnistavat takaisin rautujärvelle meidän jäädessä Karrin kanssa koluamaan vielä tutkimatonta jokiosuutta. Olemme välinepuolella sekakäyttäjiä, mutta tällä reissulla perhovapa ei ole juuri kädessä kulunut. Tänään virvelit jäävät leiriin, ja keskitymme pintaperhosteluun.
Kun koko joki on omassa käytössä, on varaa olla valikoiva. Etenemme pitkiä pätkiä perhoja kastelematta. Aina silloin tällöin toinen kahlaa veteen ja haravoi suvantoliu’un tai virran reunan, joka meidän silmään näyttää ottipaikalta. Joko arvioiva silmä karsastaa pahemman kerran tai pinnan alla vietetään siestaa, mutta emme saa merkkiäkään kaloista ensimmäiseen pariin tuntiin.
Lampsin rantapolkua alavirran suuntaan, kun näen tumman hahmon potkaisevan liikkeelle keskeltä jokea. Harmittelen mielessäni varomattomuuttani, sillä todennäköisesti kala oli säikkynyt minua. Huidon ylempänä joessa seisovan Karrin ohjaamaan muurahaisperhon hahmon suuntaan. Tiedän sen olevan turhaa, yllätetty kala tuskin avaisi suutaan.
Vaelluksen viimeisessä illassa kohdevesillä on aina oma tunnelmansa. Olemme tulleet porukalla nakkaamaan uistinta lähijärvelle. Leiri purettaisiin aamulla ja edessä olisi enää paluutaival. Ehkä oikoisimme siimoja vielä jollain reitin varrelle osuvalla lammella, mutta suurin kalastusinto jäisi tänne.
Vaikean ensikohtaamisen jälkeen järvi on näyttänyt parhaita puoliaan. Toissaillan tärpit saavat jatkoa Karrin naruttaessa heti alkuun komean taimenen. Pian muidenkin tarjottavia maistellaan, ja hämärtyvässä yössä haavissa käy useita tasapyrstöisiä. Upeana päätöksenä saan reissun pisimmän taimeneni itse suunnittelemallani Vapaalla jalalla -sävyisellä Lotto-lipalla. Teppo onnistuu onkimaan seasta raudunkin. Miehet ovat kenties tavallista vaitonaisempia, mutta tyytyväisyys paistaa läpi. Olo on yltäkylläinen.
Tämä viimeisen illan taimen nappasi Vapaalla jalalla -Lotto-lippaan.
Kuvat: minä, Karri Kivinen ja Teppo Pöyhtäri
Lue muita vaellusjuttuja:
- Varusteet vaellukselle – Lataa vaeltajan tai kalastusvaeltajan pakkauslista
- Kalassa Ruotsin Lapissa – Vaellus Norrbottenin tunturivesille
- Kalastusvaellus meloen Vätsärissä
- Kalastusseikkailu Finnmarkissa, Norjan Lapissa
- Nuorttijoki melontakalastajan silmin
- Melonta-kalastusvaellus Suomujoella Urho Kekkosen kansallispuistossa
- Tuntemattomilla vesillä – Kalastusvaellus Finnmarkissa
- Finnmarkin taimenen jäljillä – 8 päivän kalastusvaellus